Mandoliini on
Italiassa 1700-luvun alussa kehittynyt
kielisoitin. Sen tyypillinen kielten määrä on vaihdellut eri aikoina. Nykyään yleisin mandoliini on napolilainen mandoliini, jossa on neljä kieliparia eli kahdeksan kieltä. Mandoliinissa voi myös olla kaksitoista kieltä, joista kolme on aina viritetty samaan vireeseen. Kahdeksankielisessä on kieliparit samassa vireessä. Mandoliinin viritys on samanlainen kuin
viululla (G–D–A–E). Mandoliini kehittyi vanhemmasta mandora-soittimesta, jota oli käytetty noin
1500-luvulla. Mandora oli mandoliinia suurempi. Mandoliinin ääni ei ole kantava, ja jos sitä soitetaan samaan aikaan esimerkiksi viulun kanssa, ääni hukkuu lähes täysin. Mandoliinia soitetaan yleensä
plektralla. Tyypillisesti mandoliinilla soitetaan melodioita tai perusmelodian toista ääntä. Plektralla aikaansaadaan yhtenäinen tremolo-äänimatto, jonka syntyä parikielet auttavat. Soittajilla näyttää oikea käsi tärisevän sen heiluessa niin nopeasti ylös-alas ja sivulle. Mandoliini on myös erinomainen sointusäestyksessä, kitaran tai banjon tapaan, sen ääni soi kuuluvasti, soittimen pienestä koosta huolimatta. Tämä vaatii usein plektran käyttöä.
